Eniten tietysti ehdokkuudelle toivat arvoa ne HUIKEAT 368 rohkeaa, minuun uskovaa ihmistä. Heidän ansiostaan en tunne häpeää ja jaksan jatkaa.
Tämä oli muistaakseni viides kerta, kun olen vaaleissa ehdokkaana, mutta ensimmäinen kerta eduskuntavaaleissa. Erityisen vaikeaksi ehdokkaana olemisen teki tällä kertaa se, että edustin jotain tuntematonta uutta. Sellaista yhteisöä, jota ei ole aikaisemmin ollut olemassa, sellaista, joka rinnastettiin muihin pienpuolueisiin, joka tahdottiin lokeroida johonkin, koska siten se olisi helpompi ymmärtää. Epäilyksen ja ennakkoluulojen määrä oli (on edelleen) valtava. Ihastuksen ja kannustuksen määrä saattoi olla suurempi, mutta ne eivät koettelekaan voimia.
Asetin itseni tietoisesti haavoittuvaksi, koska uskon ja haluan liikenytin olevan politiikan nykypäivää. En voi enää palata perinteisiin puolueisiin. En tiedä mikä olisi sopiva vertaus, mutta tunne on vähän sama kuin, että on päässyt älypuhelinten käytön makuun, niin ei voi enää palata tavallisiin kännyköihin.
Henkilökohtaisilta ominaisuuksiltani en ole paras vaihtoehto viemään uutta toimintamallia eteenpäin, koska en ole myyvä puhuja. Harvoin saan ketään vakuutettua ensi-puhumalla puolelleni. Paras vaihtoehto olen kuitenkin viemään uusia asioita eteenpäin, koska minulta ei puutu rohkeutta tekoihin silloin, kun tiedän jonkun asian hyväksi. Tämän rohkenen kirjoittaa siksi, että olen kuullut siitä niin usein, en siksi, että itse kokisin niin.
Olen saanut politiikassa toimiessani oppia mitä puolue tarkoittaa, ihan mikä tahansa puolue. Ymmärrän, että puolueita halutaan äänestää, koska niiden ajatellaan ajavan tietynlaisia asioita, ja tietyltä kannalta. Se antaa tavallaan jonkinlaisen tiedon arvoista, joihin voi itse samaistua. Seurasin nettikyselyä, jossa ihmiset saivat kertoa mitä vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus heille tarkoittavat. Määritelmät olivat kuten arvelinkin, että vasemmistolaisuus oli köyhien ja julkisen omistuksen asiaa ja oikeistolaisuus oli varakkaiden ja yksityisten omistusten asioita. Perussuomalaiset määriteltiin maahanmuuton vastustajiksi, keskustalaiset maaseudun tukijoiksi ja vihreys tarkoitti luonnonsuojelua ja kaupunkilaiselämää.
Itse luin netistä ennen vaaleja eri puolueiden arvot. Oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla oli toistensa kanssa samoja arvoja ja pystyin itse olemaan jokaisen puolueen arvojen kanssa samaa mieltä.
Tahto saada Suomesta kaikille hyvä paikka elää on kaikkien tavoite. En usko enää, että perinteiset rikkaat ja köyhät jaottelut ovat olennaisia poliittisissa päätöksissä. Ja kukaan ei halua rikoksia tekeviä maahanmuuttajia ja kaikki haluavat säilyttää Suomen luonnon. Kukaan ei tahdo, että Suomessa on köyhyyttä. Valtakunnan tasolla on valtavasti päätettäviä asioita eikä niitä voida lokeroida vain tietyn puolueen omiksi.
Puolueohjelmiin voidaan kirjoittaa tiettyjä asioita, mutta niistä joudutaan kuitenkin joustamaan esimerkiksi hallitusneuvotteluissa. Kaikkea on mahdotonta kirjoittaa etukäteen eivätkä kaikki ihmiset puolueen sisällä ole kaikesta puolueohjelmaan kirjoitetusta samaa mieltä. Eivätkä päättäjät voi tietää miten päätökset ruohonjuuritasolla vaikuttavat, jollei ruohonjuuritasolta kysytä. Kyselyt neljän vuoden välein eivät toimi, jos halutaan pyrkiä parempaan.
Vallassa olevat aatteelliset puolueet aiheuttavat valtavasti periaatteellista vastakkainasettelua, joka ei mahdollista omaa ajattelua ja aitoa keskustelua. Poliittinen päätöksenteko tarvitsee luottamusta. Voitaisiin rohkeasti koittaa tiettyjä toimintaehdotuksia ja yrittää sitten jotain muuta, jos homma ei toimi. Tämä edellyttää tietysti jatkuvaa kansalaisten kuuntelemista.
Kirjoitukseni tarkoitus oli kannustaa haavoittuvuuden esille tuomiseen. Mitään hyvää ei voi saada ilman sitä.
Kati
Hyvin filsofinen kirjoitus. Olet osunut asian ytimeen. Ei mikään puolue voi yksinomistaa jotain suuntaa. Se on kuin tuulen omistamista ja tuuleen kirjoittamista. Luonnosta jonkilaisena herätyksen asiaan 7-vuotiaana saaneena voin kirjoittaa esimerkin. Vihreät kuvittelevat omistavansa kaikki luonnon puolesta taistelevat ihmiset. Kun jokin puolue tai ryhmittymä ottaa esim. luonnon käsikassarakseen, se tekee luonnolle kaikkein suurimman vahingon. Se imee itseensä väkeä ja voimaa muista ryhmistä yksipuoliseen suhtautumiseen luontoon. Luonnonsuojelussa tärkeintä on, että joka ryhmässä olisi väkeä, joka ymmärtää luonnon monimuotoisuuden tärkeyden mikrobitaasolta valaaseen, vuorovaikutuksen eliökunnassa, yhteyttämisen kokonaisuuden kiertokulun kautta ja ihmisen osana tätä erittäin monisyistä prosessia. Tämän ymmärtäminen on avain asiaan, jota tulee joka ryhmittymän toiminnassa olla tärkeimmällä sijalla. Miettiä voi myös mikä voima tätä prosessia ohjaa ja onko ihmisellä syvähenkisiä tarpeita. Jos tuhoamme yhteyden luontoon ja ihmisyyteen lopuu meiltä leipä. Samoin on maaseutu. Ei sitä omista kuin pienissä lohkoissa ihminen tai joukko ihmisotuksia. Maaseutu. luonto, asutuskeskukset, kaupungit, yritykset, yhteisöt, kunnat, seurakunnat ja valtio ovat osa tätä systeemiä, jota kutsumme yhteiskunnaksi. Ja täällä pohjan perillä me kutsumme tätä Suomeksi. Jos emme ole konsensushakuisia, niin tärkeimmät osat tuhoutuvat. Tärkein on luonnon monimuotoisuus, eliöstön monipuolisuus, peltojen kasvu, ihmisen hyvinvointi osana luontoa ja kulttuuria. Koska ihminen viisastuu? Vai onko jo liian myöhäistä. Herätään siis uudistamaan hallintomalleja ja ihmisotusten organisaatioita, mutta ensin pitää ymmärtää, mistä kasvu ja leipä tulee.
VastaaPoista